“Daddy,” comes a yell from the bathroom. “There’s a bug in my bathrobe sleeve.” I leave the sandwiches half done and go to check. A daddy long-legs, or a moth? Can’t be a wasp, the yelling would be louder.

“It must have come in the open window last night.” I get to the bathroom and look at the sleeve. “Did it fly off?”

Meri stands on the toilet seat, holding her toothbrush. “No, it’s still inside the sleeve.” I squint: must be a really small bug. I bend closer and see something, a tiny bit of thread, perhaps? And then two enormous antennae peep out. I stare at them, paralysed.

They must be at least two inches long. No, four. No, six. The whole sleeve is pushing about. The Thing must be kitten-sized. At least.

Slowly I open the bathroom window, breathing very quietly, my heart beating in a primitive fear reaction. Then I catch the sleeve with two fingers and move its end first to the window, then outside. I push the window almost closed and carefully draw the sleeve inside. On the other side of the frosted-glass pane something huge spreads its wings and buzzes off.

I shut the window tightly.

Meri spits toothpaste into the basin. “What was that?” I ask, voice trembling, but Meri just rinses.

“Daddy, where’s Snoopy?” Milla asks, coming to the bathroom.

“Who’s Snoopy?” I try to remember the names of their furry toys, but can’t recollect a Snoopy.

“Snoopy’s a bug,” Milla says and starts brushing her teeth. She climbs on the toilet seat next to her little sister. “Get off, you’ve brushed yours already,” Milla says and jabs at her sister.

“Daddy, Milla is bothering me,” Meri complains.

“A bug?” I manage to ask.

“We enlarged a bug while you were still sleeping,” Meri says and jumps off the toilet seat.

Milla takes her toothbrush out to speak. “It’s called Snoopy.”

I glance at the window. “Snoopy’s gone out to fly. That’s the right place for him. Remember the rule: wild animals belong outside.”

“Yeah, yeah,” both the girls say. I sigh, my adrenaline high is leveling off and I go back to making breakfast. At least the school holiday has started off with a bang.

I make the sandwiches just like yesterday and hope they’ll do without major grumbling. “Come on, kids,” I call. After the second call Milla and Meri come and sit down, arguing about which of them has lost something. I seem to make out the word “reactor,” but pretend to hear nothing. You cannot start worrying this early, it’s only nine a.m.

I switched to making my coffee on the stove when the coffee machine started making nothing but strawberry juice. Juice is fine, but I need my caffeine. I switch on the stove, take two cups of water and put the pan on the plate. The air gets steamy, the pot trembles and glows white. All the water has evaporated and the metal is about to melt. I turn the tap on, turn off the burner and use a knife to throw the pot under the spout, fleeing from the scalding drops.

“Girls, have you touched the stove?” I ask from under the dining table, though I know the answer. Hotplates don’t normally warm up to some two thousand degrees Celsius in three seconds.

“We needed some liquid gold,” Milla says very seriously.

“The dolls wanted jewelry,” Meri affirms.

I scramble out from under the table and check the coffee pot. The bottom is bumpy but whole. Maybe I can still use it, on a different burner. “Has this got anything to do with the reactor?” I ask, filling the pot again. I won’t ask about the gold, not before checking the morning paper for news.

“May we watch TV?” Milla asks, ignoring me.

I take a quick look out. No rain, and the sun is shining. “Nonsense, first you’ll go out for at least a couple of hours.”

“Can’t we go out later?” Milla tries.

I shake my head. “If it rains later, you’ll grumble about it. Out you go, shoo. Food will be ready in about three hours. Take your cell phones.”

“No pockets,” says Meri.

“Well, go without, then.” Guess I’ll find them anyhow, or they’ll come back when they get hungry.

The complaints start immediately on the other side of the door. “It’s boring outside.” I can’t even tell which of them is talking. Maybe it’s a duet.

“Tough. Think of something. Go build a hut.”

“Out of what, twigs?”

“Well, I don’t see any cinder blocks. You could ask for cardboard boxes from the grocery store.” The complaint chorus moves out of earshot.

I throw coffee grounds into the pot and leave them to brew. For a moment I just gather the strength to open the daily paper. Sometimes I know too much of the backstory of several news items.

The foreign news tells of unrest in the world, but nothing special sticks out. It’s been peaceful in Fort Knox. No head of state has found her/himself in a Moomin-dress in the middle of an official visit. Good—diplomatic incidents are always bothersome. Though I have to admit the miniature birchwood model of Turku city filling Tiananmen Square looked funny on the TV news.

Nothing else noteworthy in the newspaper. I get my coffee mug and go to the backyard to sit on the grass and consider the week’s schedule. Have to do grocery shopping, I’ve promised a visit to both the public swimming pool and the beach, and we might drop by the flea market. Yes, indeed. We need a new grill.

We have an old one, but I dare not touch it. Why did I have to complain about how slow it was! I lost a package of sausages and the barbecue forks when the fusion power went on. I add barbecue forks to the shopping list.

I spit the coffee dregs out into the elderberry bushes. I used to say that coffee is properly strong when the spoon dissolves in it without hitting the bottom, but I won’t say that again. Life is full enough of surprises without acquiring more on purpose.

I load the dishwasher, shove the laundry into the washing machine, and make a quick round with the vacuum cleaner. The door to the girls’ room I open very, very carefully. Their floor is relatively clean; at least it’s mostly visible. I shelve as many things as I know how and put the rest randomly somewhere. I don’t know what half of them are. Some might be some sort of LEGO blocks, but I treat them like nitro-glycerine gel. One time was lesson enough. 

When I put the vacuum cleaner away it’s suspiciously hot. Well, that yellow dust in the corner was indeed peculiar. I rip the dust bag off and run across the backyard to the garbage bin. Open the lid and throw the bag in. Shut the lid. Take a step back. There it comes: a faraway boom and the lid flies open again. I push it shut.

As far as I know the garbage chute is a kind of bottomless abyss. That’s a good thing, the garbage payments are remarkably reasonable now.

Life at home is pretty hectic and there are problems now and then, but that’s the daily life of any family with children. Perhaps ours is more hectic than average, but either you get stressed or you adjust. I’ve always been good at adjusting.

I glance at the clock. Time to start making lunch. Where did an hour go to? My guess is that the time-space continuum has been folded again, out of boredom.

The fridge is quite safe nowadays. We’ve talked about that often enough. With the deep freeze you still have to be careful: you don’t play with absolute zero. I slice the potatoes and put them in the oven. I stare at the controls and count the Kelvins to get a temperature suitable for potatoes in Celsius.

Fishsticks or frankfurters? Since I don’t know where my insulated gloves are I leave the deep freeze alone and decide on frankfurters. Then a guessing game about the next complaint, vegetables. Tomatoes will usually do without a fight, cucumbers will get an argument. I grate a couple of carrots and hope for the best. No need to fry the frankfurters, they’ll do cold.   

I go to the backdoor. Nobody in sight. Sure, clever enough to make temporal vortices, but no internal clock in working order. “Milla! Meri!” I shout. The sound rings through the wood, hits an apartment building, and echoes back. Nothing to hear, no one in sight.

Wait a minute, an apartment building? Since when—

Now this is my own fault. Why did I mention cinder blocks! At least this hut is easy to find. I run into the woods.

And there they sit, on a second floor window sill, swinging their legs. “Girls, you get down at once. You could fall.” While the girls take a roundabout way through the building, I stand and look at it. The city construction office would strongly disapprove. “Where did the stone blocks come from?” I ask. I don’t care which quarry, as long as the Egyptian Ministry of Monuments won’t be after us again.

“It’s not stone,” says Milla.

“We got cardboard boxes from the grocery store,” Meri says. 

 No curse of the pharaohs this time. Must be thankful for small mercies. “Take it down anyway before evening, it may rain at night,” I tell them. “And now home, lunch is ready.”

“What’s to eat?” Milla asks as we walk home from the woods.

“Sliced potatoes and frankfurters,” I state.

“Potatoes and frankfurters, OK,” Milla says, satisfied.

“And vegetables,” I add hurriedly.

“You did not mention vegetables,” Milla says, in her best pretend-astonishment voice.

“No, you didn’t!” Meri accompanies emphatically. Oh let me endure this same-old-same-old.

“You get vegetables at every meal. Come on, it’s no use arguing about this.”               

There’s argument after argument all the way to the dining table, ending only when they get to face the reality.

“We could go swimming now,” I say after lunch, forgetting to prepare for the high-pitched decibels that only two excited girls can produce. “Get your swimsuits, towels, and toys, I’ll pack a lunchbox.” There’s something essential I must remember. “Oh yes, no motorized toys this time.”

There’s wrangling again. “So what is it now?” I go the bathroom. Both girls burst into explanations in voices best suited for communication with bats.

“It’s my turn to use the polar bear towel,” Milla says and pulls at the cloth to which her sister is stuck like a blueberry stain.

“No, mine!” Meri insists. ”You used it last.”

“No you did!”

I take another towel from the pegs. “We have two of these,” I inform them with a sigh. “There is a polar-bear-towel for each of you.” I cram both into the canvas bag and snap that the bickering has to end now or there’ll be no ice cream all day. That’s an implicit promise to buy ice cream, but that cat is now out of the bag. When you promise ice cream to Schrödinger’s cat, its quantum level changes to ice cream-acquisition. Or something. 

I personally check that everything necessary is there and make sure there’s no attempt to smuggle forbidden technology.

“Into the car, then,” I say and chase the kids out. It’s hot outside and even hotter in the car. The air-conditioning is slow to pump the sauna out, but I’m careful not to complain. I’ve no wish to experience how Robert Peary felt, not to speak of Robert Scott.

I start the car cautiously, but the acceleration seems normal. I well remember the time when the speedometer changed from km to LY and I found myself taking a gravity sling around Betelgeuse. Due to time dilation I ended up back home a week before I left. That suited the girls admirably, we took a picnic every day. 

We arrive at the municipal swimming pool and I pay our entrance fee. “And what was it you should remember?” I ask before letting the two-person Hun horde go.

“Shower before swimming,” Milla answers.

“And no running,” Meri adds.

I nod my approval but keep my arms akimbo and tap the grass with my foot.

“And no mermaids,” Milla sighs.

“Exactly. Now go change into your swimsuits, I’ll go and stake out a place there,” I say and point to a marginal strip of grass in between the other towels spread on the ground.

I spread two towels side by side, one for myself, the other for dripping girls. I draw my hat brim lower and start reading my book.

I glance at the time when the screaming starts. Half an hour lapsed. Not bad at all. Lazily I turn to look at the pool. Five tentacles rising to a height of at least thirty feet. I realize my mistake. Last week I was watching some outrageous monster film and wanted to break outdated gender ideas. Like, boys are allowed to get their clothes dirty, girls have to sit put in a clean dress, and wild things are for boys only. Monsters are for us all, I said.

I squint, trying to identify the creature. Suction cups, dark-green color, fishy deep-sea smell. Could it be the Kraken himself come to play? I turn back and shut my book. The armed forces usually take well over half an hour to arrive. 

Since the staff of the ice cream stand have fled with all the others, we agree to buy ice creams from the kiosk by the playground. We slowly drift toward Statue Park.

“Why is it called Statue Park?” Meri asks.

“Because all the climbing places there are statues. Sitting people, castles, and other things. But they haven’t always been statues,” I mention with a mischievous smile. It’s tiresome to always be careful with your words. “Once they used to move about by night and party around the city until morning. But they got old and tired and had no energy to romp like when they were younger.”

“Just like you, Daddy!” Meri cries cheerfully.

Ouch! Though she’s not far from the truth. “Well yes, perhaps Daddy ought to bike a bit more,” I say and pat my broad tummy where one more ice cream has vanished. In the park I sit on the bench to enjoy the sun. Might go check out the gym one of these days.

“Nice day,” somebody says and sits next to me. I peek from underneath the brim of my hat to see who starts a conversation with such a banal observation. Seems to be a plumpish middle-aged woman, which is fine by me, being a plumpish middle-aged man myself. “I saw an apartment building made of cardboard today,” I mention. For a while it’s silent, and I presume the lady mistrusts me and will shortly go her way, but she just says: “How many floors did it have?”

I smile and tell her there were five. It’s great to meet people whose minds have not been ossified. Normal is what normal feels. “Which are your children?” she asks. I point at the highest statue, a castle of at least fifteen feet.

“You see those two girls right on the top?”

“I do,” she says.

“My offspring are just behind them, making a hang glider from ice cream sticks and plastic bags.”

“My heirs are the kids in front.”

I chuckle. “At my pay level there are no heirs, just offspring.” We both laugh. I too can do banal when I wish.

Now and then the afternoon air gets full of enormous soap bubbles. Once, the ground shakes like a huge caterpillar were burrowing underneath the statues. The girls take a quick break to eat sandwiches and disappear again to play. Evening is settling in when I start chasing them toward the car. “Suppertime, Milla and Meri.” I dismiss the objections before any have time to emerge. “Just because it’s vacation, we are not going to let your sleeping rhythm slip. Tomorrow’s a new day and everybody else is leaving, too.”

There’s some grumbling, but I can hear their hearts aren’t in it, it’s just a habit. Seems the day has sucked the maidens’ energy.   

The drive home is not long, but it’s suspiciously quick. Milla is leaning her head on the window and Meri seems to have fallen asleep completely. 

When we get home I remember why the gym isn’t really necessary: both are hardly awake when I carry them inside.

Supper is a quick oatmeal porridge. The tiredness is obviously real and not pretend, since there’s just the necessary minimum of arguments after which the girls can allow themselves to eat their porridge. Then I carry them to the bathroom to brush their teeth.

There’s rustling behind the window. I open it and Snoopy buzzes back in. I’m not very pleased, but Milla and Meri promise to keep it in their own room. Besides, they intend to test the miniaturization ray in the morning. I give in, better Snoopy than my bicycle.

I read a short fairy tale, tuck them both in and hug them. I think that Statue Park will stay peaceful tonight. Then I turn off the light, make some coffee and go out to the backyard. In the dusk, a five-story apartment block made of cardboard looms somewhere in the woods. There’s time enough to take it down tomorrow.

Something buzzes. Oh, I’ve left the girls’ door open. Snoopy settles on my shoulder. I offer him a gulp of coffee. It really comes down to adjusting.

I sit down and stretch my legs. All the chairs are piled up against the wall; what am I sitting on, is this a stone, I wonder and look down. The familiar sign of radiation danger on the box reflects the red of the setting sun rather nicely. I chuckle.

So I’ve found the reactor, too.

READ MORE: January 2018 Issue, “Singular and Universal,” Stories of Parents and Children

“Milla ja Meri” © Shimo Suntila. By arrangement with the author. Translation © 2014 by Liisa Rantalaiho. All rights reserved.

“Isi”, kuuluu huuto kylpyhuoneesta. “Kylpytakin hihassa on ötökkä.” Jätän voileivänteon sikseen ja kävelen katsomaan. Onkohan siellä taas kirsisääski vai ehkä yökkönen? Ampiainen se ei voi olla tai huuto olisi kovempaa.

“Se on varmaan tullut yöllä ikkunasta”, sanon eteisestä. “Pakko pitää ikkunoita raollaan, kun on niin kuuma.” Pääsen vessaan ja katson hihan pintaa. “Lensikö se pois?”

Meri seisoo vessanpytyn päällä hammasharja kädessä. “Ei kun se on vielä hihassa.” Siristän silmiäni, ehkä se on jokin todella pieni ötökkä. Kumarrun lähemmäs ja näen jotain, mutta se taitaa kyllä olla vain pienen pieni pätkä lankaa. Samassa kaksi valtavaa tuntosarvea pilkistää hihan sisältä. Tuijotan niitä lamaantuneena.

Niillä on pituutta ainakin viisi senttiä. Ei, kymmenen. Ei, viisitoista. Huomaan, että koko hiha pullistelee. Otuksenhän täytyy olla pienen kissan kokoinen. Vähintään.

Hitaasti avaan vessan ikkunan. Hengitän hyvin hiljaa, vaikka sydämeni pamppailee alkukantaisen pelkoreaktion pauloissa. Sitten tartun hihaan kahdella sormella ja siirrän hihansuun ensin ikkunalle ja siitä ulos. Painan ikkunan melkein kiinni ja hilaan varovasti hihan takaisin sisään. Savulasiruudun toisella puolen jokin valtava levittää siipensä ja pöristää tiehensä.

Laitan ikkunan kunnolla kiinni.

Meri kumartuu ja sylkäisee hammastahnaa lavuaariin. “Mikä se oli?” kysyn värisevällä äänellä, mutta Meri ei vastaa vaan purskuttaa.

“Isi, missä Ransu on?” Milla kysyy ja kävelee vessaan.

“Ransu, mikä Ransu?” Yritän muistella eri pehmoeläinten nimiä, mutta Ransua en muista. Se ei kyllä takaa mitään, pehmojen nimet vaihtelevat ajoittain eikä minulle aina kerrota kaikkea.

“Ransu on koppakuoriainen”, Milla sanoo ja alkaa pestä hampaitaan. Hän nousee pytylle pikkusiskonsa viereen katselemaan itseään peilistä. “Väisty, sinä pesit jo”, Milla sanoo siskolleen ja tökkii tätä selkään sormellaan.

“Isi, Milla kiusaa”, valittaa Meri.

“Koppakuoriainen?” saan kysytyksi.

“Me suurennettiin yksi koppakuoriainen, kun sinä vielä nukuit”, Meri sanoo ja hypähtää pois pytyltä.

Milla siirtää harjan vasempaan poskeen voidakseen puhua. “Sen nimi on Ransu”.

Vilkaisen ikkunaa. “Ransu meni ulos lentelemään. Se on sille oikea paikka. Muistattehan, luonnonvaraiset eläimet kuuluvat ulos. Lemmikit ovat asia erikseen.”

“Joo, joo”, sanovat molemmat tytöt. Huoahdan adrenaliinitasojen tasaantuessa ja palaan keittiöön tekemään aamupalaa. Ainakin loma käynnistyi vauhdilla, mietin itsekseni. Milloinkas se koulu taas jatkuikaan?

Kun leivät ovat valmiit, laitan ne kahdelle lautaselle ja kiikutan pöytään. Leivät ovat samanlaisia kuin eilisaamuna ja toivon niiden kelpaavan ilman sen suurempaa napinaa. Toisella on mikrossa sulatettua juustoa, toisella makkaraa, juustoa ja salaattia. Olisin voinut kysyä, mitä he haluavat, mutta mielipiteet muuttuvat nopeammin kuin leivät ikinä valmistuvat. Helpommalla pääsen, kun riskeeraan eilisen tiedoilla.

“Syömään sitten”, huikkaan. Mihin ne nyt jäivät? Hampaat on jo varmasti pesty. Vasta toisen kiekaisun jälkeen Milla ja Meri asettuvat pöydän ääreen kinastellen siitä, kumpi hukkasi jotakin. Olen erottavinani sanan ‘reaktori’, mutta teeskentelen, etten kuullut mitään. Ei näin aikaisin jaksa vielä murehtua mistään, eihän kello ole kuin yhdeksän.

Vaihdoin suodatinkahvista pannujauhatukseen siinä vaiheessa, kun kahvinkeitin alkoi tuottamaan pelkästään mansikkamehua. On mehukin hyvää, mutta tarvitsen kofeiiniannokseni. Napsautan levyn täysille ja käännyn ottamaan hanasta vettä. Kaksi mukillista riittää. Lykkään pannun levylle ja katselen ympärilleni. Missäs se pannun kansi taas on? Tiskipöydällähän se. Ilma tuoksuu kostealle. Vesihöyryn kyllästämälle. Vilkaisen pannuun, joka värisee valkohehkuisena. Vesi on jo kiehunut kuiviin ja metalli uhkaa sulaa. Laitan hanan uudelleen päälle, sammutan levyn ja tyrkkään pannun vesisuihkun alle leipäveitsellä. Pakenen keittiöstä, kun tulikuumat vesipisarat sinkoilevat ympäriinsä.

“Tytöt, oletteko te koskeneet hellaan?” kysyn ruokapöydän alta, vaikka vastauksen tiedänkin. Tehdasvalmisteiset keittolevyt harvemmin lämpiävät huoneenlämmöstä pariintuhanteen asteeseen kolmessa sekunnissa.

“Me tarvittiin sulaa kultaa”, sanoo Milla vakavana.

“Nuket halusivat koruja”, vahvistaa Meri.

Könyän pois pöydän alta ja menen katsomaan kahvipannua. Pohja on kuprulla, muttei puhki. Kai sillä voi vielä kahvia tehdä, kunhan käyttää toista levyä. “Liittyykä tämä siihen reaktoriin?” kysyn samalla, kun täytän pannua uudelleen. Kullasta en kysy, en ennen kuin olen tarkistanut, antaako aamun lehti siihen asiaan lisävalaisua.

“Ei liity”, vastaa Meri eikä tarjoa lisätietoa. Olkoon, nyt haluan kahvia.

“Voidaanko me katsoa telkkaria?” Meri kysyy.

Vilkaisen ulos. Ei sada ja aurinkokin paistaa. “Höpsis, ensin olette ulkona ainakin tunnin pari.”

“Mutta jos me ollaan myöhemmin?” Milla kokeilee.

Muistelen aiempia kokemuksiani ja pudistan päätäni. “Jos myöhemmin sataa, niin sitten te purnaatte siitä. Nyt pihalle, hus.” Juuri kun tytöt ovat takaovella kurkkaan vielä keittöstä. “Ja hei haloo, päivävaatteet päälle. Ette te yöpuvuissa ulos mene.” Joskus en meinaa uskoa, että kumpikin on jo koulussa. Yökkärissä ulos, kaikkea sitä.

Milla on valmiina ensimmäisenä. Asuksi on näyttänyt kelvanneen uusi t-paita ja uudet leggingsit kaapista. “Viepäs eiliset vaatteet olohuoneesta pyykkikoriin”, sanon. “Ja vie Merin vaatteet myös. Sekin taitaa laittaa uudet.”

Vaatteet lähtevät olohuoneesta, siskonkin, jupinan saattelemana. Pääasia, että lähtevät. Meri kiskoo huivia päähänsä ja pomppii kuin jänis. Hame hulmuaa korviin. “Sitten pihalle. Ruokaa on joskus kolmen tunnin kuluttua, ottakaa kännykät.”

“Ei ole taskuja”, sanoo Meri.

“Ja kaulapussi on tiellä kesällä”, sanoo pyykkikorilta palannut Milla.

“No, olkaa ilman.” Kai minä ne löydän muutenkin, tai tulevat kotiin kun nälkä iskee.

Valitus alkaa välittömästi pihaoven kynnyksen toisella puolen. “Ulkona on tylsää.” En edes erota, kumpi sen sanoi. Taisi tulla duettona.

“Huonompi juttu, keksikää jotain. Rakentakaa vaikka maja.”

“Mistä, oksista vai?” Milla sanoo.

“Eipä teillä taloelementtejäkään ole. Voitte hakea kaupasta pahvilaatikoita, jos siivoatte sitten jälkenne.” Sen jälkeen valitusvirsi etääntyy haipuen lopulta kuuloalueen ulkopuolelle. Jestas mikä taisto, ja epäilemättä joka aamu sama juttu loman loppuun. Kopautan porot pannuun ja jätän sumpin hautumaan. Hetken aikaa kerään voimia avata lehden. Olen huomannut tietäväni useankin uutisaiheen taustoista aivan liikaa. Aivan liikaa.

Ulkomaan palsta kertoo kaikenlaisista levottomuuksista, mutta mikään ei pistä erityisesti silmään. Ei salaperäisesti kadonneita leikkikenttiä, tai teollisuuslaitoksia sen puoleen. Fort Knox on saanut olla rauhassa kaikesta päätellen. Minkään valtion päämiehen asu ei ole mystisesti vaihtunut muumipukuun kesken valtiovierailun. Hyvä, diplomaattiset selkkaukset ovat aina rasittavia. Ja vapusta on sentään jo kuukausi, seuraavaksi naamiaispuvut ovat kovaa valuuttaa vasta halloweenin tietämillä.

Siitä muistuukin mieleeni, että tulenkäsittelystä on syytä puhua reilusti ennen juhannusta. Vaikka on myönnettävä, että Taivaallisen rauhan aukion täyttävä, koivusta valmistettu Turun pienoismalli näytti hauskalta tv-uutisissa. Mutta onhan tässä aikaa reilut pari viikkoa.

Kotimaan palstalla kerrotaan Turun linnan värjäytyneen pinkiksi myöhään iltapäivällä. Uutinen on vanhaa kauraa, luin sen netistä jo tuoreeltaan. Tarkistin asian ja maali hajoaa harmittomiksi molekyyleiksi parissa päivässä. Sinänsä harmi, maailman ainoa keskiaikainen hattaralinna olisi voinut olla hyväkin turistirysä. Toisaalta jokin historiallinen yhdistys olisi voinut ruveta hankalaksi, puhumattakaan julkisivulautakunnasta. Ja käänsihän se väri vähän vatsaakin, mikä on kurjempi juttu kun muistaa, että ruotsinlaivojen terminaalit ovat ihan siinä vieressä.

Muuta kummaa en lehdestä löydä, joten luen vielä sarjakuvat ja käyn hakemassa kahvin. Se muassani siirryn takapihalle ja istuudun nurmikolle. Mietin viikon ohjelmaa. Kaupassa pitää käydä, lupasin keikan sekä maauimalaan että rannalle, jos säät vain pysyvät hyvinä, ja kirpparilla voisi käväistä. Vilkaisen ympärilleni. Tosiaan. Uusi pallogrilli tarvitaan.

Vanha seisoo pihalla, mutta siihen en uskalla koskea toistamiseen. Menin valittamaan ääneen, miten kana kypsyi siinä hitaasti. Seuraavalla kerralla menetin kokonaisen makkarapaketin ja grillipihdit, kun pohjaan tehosteeksi kytketty fuusiovoimala käynnistyi. Maissit kelpasivat keitettynäkin, mutta atomeiksi kärventynyttä lenkkiä ei pelastanut mikään. Lisään myös grillipihdit ostoslistalle.

Sylkäisen viimeisen suullisen kahvia mustaherukkapuskille. Itse en allekirjoita sanontaa siitä, miten kahvi on hyvää vasta sitten, kun sen jämät voi pureskella lopuksi. Itse joskus nuorempana tapasin sanoa, että kahvi on riittävän vahvaa silloin, kun lusikka liukenee siihen ehtimättä osua pohjaan, mutta enää en sano niin. Elämässä piisaa yllätyksiä ilman, että niitä ihan tarkoituksella hankkisin lisää.

Lastaan tiskikoneen, lykkään pyykit pesuun ja vedän imurin kanssa pikaisen kierroksen ympäri kämppää. Tyttöjen huoneen oven avaan varoen, hyvin varoen. Tällä kertaa lattia on aika puhdas, tai ainakin se näkyy suurimmaksi osaksi. Tungen tavarat hyllyyn paikoilleen sen minkä osaan ja lopuille arvon sopivat kolot. Puolistakaan en tiedä mitä ne ovat. Osa voisi olla käpylehmiä, mutta kohtelen niitä kuin nitroglyseriinigeeliä. Se on sellainen asia, jonka oppii kerrasta.

Lopulta saan lattiatason perussiivouksen valmiiksi ja olen nostamassa imuria takaisin kaappinsa, kun huomaan sen olevan arveluttavan lämmin. Kävikö moottori tosiaan niin lujilla kierroksilla? Avaan aparaatin ja panen ensitöikseni merkille, että kone itsessään ei ole kuuma ollenkaan, mutta pölypussi tuntuu yhtä lämpimältä kuin kuumin vesi, jonka alla käsiään voi vielä pestä irvistelemättä. Se nurkassa lojunut tomu olikin oudon keltaista. Kiskaisen pölypussin imurista mukaani ja kipitän pihan yli roskasäiliölle. Luukku auki ja pussi sisään. Luukku kiinni. Askel taakse. Kestää hetken aikaa, mutta tuleehan se sieltä. Kaukainen tussahdus ja sitten luukku lennähtää uudelleen auki. Tönäisen sen vielä kiinni, ettei roskikseen sada sisään. Vaikka ei siitä varmaan vahinkoa olisi.

Sen perusteella mitä minä tiedän, roskapönttö on oikeastaan kuilu vailla pohjaa. Se on hyvä juttu kahdestakin syystä. Ensinnäkin jätemaksut pysyvät hyvinkin kohtuullisina ja toisekseen mikään jätteenkuljetusfirma ei suostu enää edes käymään pihassa. Palaan sisään ja julistan päivän siivousrupeaman tältä osin suoritetuksi.

Elämä kotona on aika vauhdikasta ja ongelmiakin esiintyy aika ajoin, mutta se nyt on lapsiperheen arkea. Saattaa olla, että meillä on vauhdikkaampaa kuin keskimäärin, mutta kaikki riippuu asenteesta. Joko asiat alkavat stressata tai sitten niihin sopeutuu. Minä olen aina ollut hyvä sopeutumaan. Kannan pyykit pihalle kuivumaan ja katselen samalla nurmikkoa.

Nurmikko kasvaa, siitä olen varma. Mutta sen pituus ei lisäänny. Omalla tavallaan kätevää. Möisin muuten ruohonleikkurin turhana vempeleenä, mutten suoraan sanoen uskalla. Viimeksi kun käytin sitä, leikkasin vahingossa samalla kuusiaidan. Myynti rikkoisi luultavasti jotain Geneven sopimuksen artiklaa. Ulkoasua ei kyllä käy parjaaminen. Nurmi näyttää muhevan vehreältä, ainutkaan voikukka ei häiritse idylliä. Ne on kaikki keskitetty omalle alueelleen shakkiruudukon muotoon metsän laitaan. Minä kutsun sitä kukkaseppelereservaatiksi.

Vilkaisen kelloa. Noin paljon jo? Aika laittaa ruoka tulille. Minne yksi tunti oikein livahti? Aavistelen, että aika-avaruutta on taivuteltu tylsyyden nimissä, mutta sellaisen todistaminen on paitsi teoreettisesti hankalaa myös minun fysiikantietämykseni tuolla puolen. Astelen keittiöön ja avaan jääkaapin reippaasti nykäisten.

Jääkaappi on nykyään turvallinen. Siitä on puhuttu sen verran monta kertaa. Pakastimen kanssa tosin täytyy olla edelleen varovainen. Absoluuttisen nollapisteen kanssa ei ole leikkimistä. Pilkon perunat lohkoiksi ja uitan mausteliemessä. Painan uuniin asennettua erillistä kytkintä saadakseni lämpötilan vaihteluväliksi 0-500 astetta. Tuijotan säädintä hetken ja ynnään päässä kelvineitä saadakseni perunoille sopivan lämmön celsiuksina.

Kalapuikkoja vai nakkeja? Koska en tiedä, missä eristysrukkaseni ovat, jätän pakastimen rauhaan ja päädyn makkaraan. Sitten arvotaan seuraavan valitusvirren aihe, nimittäin vihannekset. Tomaatti kelpaa miten kuten ilman tappelua, kurkun kanssa saakin jo vääntää. Salaattia? Äh, ei jaksa rähjätä. Raastan pari porkkanaa ja toivon parasta. Nakkeja ei tarvitse paistaa, ne kelpaavat kylminä. Nimenomaan kylminä. En taida jaksaa käristää mitään vain itseäni varten. Kylmät nakit kelpaavat minullekin.

Nappaan perunat uunista ennen kuin ne alkavat tuottaa karsinogeeneja ja käyskentelen takaovelle. Ketään ei näy. Temporaalivortekseja kyllä osataan tehdä, mutta sisäinen kello ei toimi sitten yhtään. Kännyköitäkään eivät ottaneet. “Milla! Meri!” huudan keuhkojani lepatellen. Ääni kajahtelee metsään, osuu kerrostaloon ja kimmahtaa kaikuna takaisin. Mitään ei kuulu, ketään ei näy.

Hetkinen, kerrostalo? Mistä alkaen…?

Tämä on kyllä omaa syytäni. Että pitikin sanoa ääneen mitään rakennuselementeistä. Ainakin tämä maja on helppo löytää. Jätän oven auki ja juoksen metsään.

Siellähän ne istuvat, toisen kerroksen ikkunalaudalla jalkojaan heilutellen. “Tytöt, heti alas sieltä. Voitte vaikka pudota.” Sillä aikaa, kun tytöt kiertävät sisäkautta, katselen taloa päätäni rapsutellen. Rakennusvirasto tykkää näistä jutuista kyttyrää. “Mistäs muuten tuo kiviaines on peräisin?” kysyn. Sama se miltä louhokselta, kunhan Egyptin muistomerkkiministeriö ei hätyyttele toistamiseen.

“Ei se ole kiveä”, sanoo Milla.

“Me haettiin kaupasta pahvilaatikoita”, sanoo Meri.

Ei siis faaraon kirousta tällä kertaa. Täytyy olla kiitollinen pienistä asioista. “Purkakaa tuo sitten iltaan mennessä, yöllä voi tulla sade”, huomautan. “Ja nyt kotiin, ruoka on valmista.”

“Mitä on ruoaksi?” Milla kysyy, kun kävelemme pois metsästä.

“Lohkoperunoita ja nakkeja”, kerron.

“Minä haluan makaronia”, sanoo Meri.

“Huomenna ehkä, nyt on lohkoperunoita.”

“Ei kun makaronia!” Äänensävy muuttuu vaativammaksi.

“Se on lohkoperunat tai hernekeittoa”, ilmoitan tavalla, joka toivottavasti ei anna mielikuvaa neuvotteluvarasta.

“No okei sitten”, Meri myöntyy. Kyllä minä tiedän miten ruokataistelut voitetaan.

“Perunaa ja nakkia, selvä”, toteaa Milla tyytyväisenä.

“Ja vihanneksia”, kiirehdin lisäämään.

“Ei niistä ollut mitään puhetta”, Milla sanoo parhaimmalla tekohämmästyneellä äänellään.

“Ei ollutkaan!” säestää Meri pontevasti. Anna mun kaikki kestää.

“Vihanneksia on joka aterialla, kyllä te sen tiedätte. Älkää nyt inttäkö ihan turhasta asiasta.”

Asiasta intetään aina ruokapöytään saakka. Kina katkeaa käytännössä vasta jo määriteltyyn todellisuuteen. Sanon, että nämä on nyt pilkottu ja te syötte ne kaikki. Napina vaimenee mutinaksi, sitten jupinaksi. Pääasia on, että rehut lautasilla vähenevät. Osa kiitoksesta kuuluu purjolle, jonka hain, kun tytöt huomauttivat, ettei isillä ole mitään vihanneksia. Tarjoan purjoa vaihdossa mihin tahansa muuhun vihannekseen. Saan syödä purjoni yksin.

Ruoan jälkeen muistutan kummallekin, että lautaset ja muut astiat pitää kantaa tiskipöydälle. Olen jo aikaa sitten lakannut ihmettelemästä, milloin se menee kaaliin, ja liittänyt sen automaagisesti suoritettavien toimenpiteiden listalle, kuten hammaspyykistä muistuttamisen.

“Sitten voitaisiin lähteä uimaan”, sanon ja unohdan varautua niihin korkean sävellajin desibeleihin, joita vain kaksi innostunutta tyttöä voi saada aikaiseksi. Pikkutytöt ja koirapillit. Korvat tulevat viheltämään ainakin minuutin. “Hakekaa uimapuvut, pyyhkeet ja uimalelut, minä teen jotain evästä.” Jotain piti muistaa sanoa, jotain olennaista. “Ai niin, ei motorisoituja leluja tällä kertaa.” Marmatus alkaa jälleen. Jätän sen omaan arvoonsa ja menen tekemään voileipiä.

Uimaranta vai maauimala? Näin nättinä päivänä kumpikin on piukassa kansaa. Kummassakohan on halvempi jäätelökioski, jos sanaa halpa nyt voi tässä yhteydessä käyttää? Pakkaan leivät, omenat ja pari vesipulloa reppuun ja lähden metsästämään omia uimakamojani. Sitten tulen tarkistaneeksi sinileväkartat netistä. Lämmin kevät vaatii veronsa, lauttoja on joka puolella. “Menemme sitten maauimalaan”, huikkaan ja jään odottamaan vääjäämätöntä kritiikkiä, joka tulee riippumatta siitä, mitä vaihtoehtoa esitän.

Ensin ei kuulu mitään, sitten kuuluu kinastelua. “No mikä nyt on?” Menen kylpyhuoneeseen. Kumpikin tyttö puhkeaa selitysryöppyyn äänellä, joka sopii lähinnä lepakoiden kanssa kommunikoimiseen. Vuosikausien kokemus kuitenkin auttaa selvittämään ongelman perimmäisen syyn. “Ette kai te nyt yhdestä pyyhkeestä tappele?” kysyn päätäni pudistellen.

“Nyt on minun vuoro käyttää jääkarhupyyhettä”, sanoo Milla ja kiskoo kangasta, johon siskonsa on tarrautunut kuin mustikkatahra.

“Minun vuoro!” väittää Meri ykskantaan. “Sinä käytit viimeksi.”

“Sinäpäs!”

Sama jatkuisi epäilemättä monta kymmentä minuuttia. Vihellän pelin poikki ja noukin naulakosta toisen pyyhkeen. Jääkarhupyyhkeen. “Meillä on näitä kaksi”, huomautan huohtaen. “Kumpikin saa jääkarhupyyhkeen. Laittakaa nyt ne uikkarit kassiin niin päästään lähtemään.”

Seuraava kiista käynnistyy aiheesta kumpi ottaa kumman pyyhkeen. Sullon ne tuohduksissani kangaskassiin ja ärähdän, että nyt saa turha sättääminen loppua tai ei osteta jäätelöitä koko päivänä. Samalla tulen mutkan kautta luvanneeksi ostaa jäätelöt, mutta sitä kissaa ei enää saa takaisin säkkiin. Kun Schrödingerin kissalle luvataan jäätelö, sen kvanttitaso muuttuu jäätelöä saavaksi. Tai jotain siihen suuntaan.

Tarkistan korkeimman omakätisesti, että kaikki tarpeellinen on mukana, myös kaikkien uima-asut, ja samalla varmistan, ettei mukaan yritetä ujuttaa mitään luvatonta teknologiaa. Jääliukumäki on hauska niin kauan, kunnes veden lämpötila laskee liikaa ja sitten on jokainen niin sininen että. Kukaan ei sentään saanut viimeksi hypotermiaa.

“Sitten autoon”, sanon ja häädän lapset pihalle. Ulkona on kuuma ja autossa vielä kuumempi. Tuuletuksella kestää oma aikansa pumpata sauna autonkorin ulkopuolelle, mutta silti olen varonut moittimasta sen tehoa millään lailla. En halua kokeilla, miltä Robert Pearysta tuntui, saatikka Robert Scottista.

Kaasua painelen alkuun varovasti, mutta kiihtyvyys tuntuu olevan normaali. Muistan elävästi sen yhden paluumatkan, kun aloin yllättäen ohitella moottoritiellä urheiluautoja leikiten. Vasta vilkaistessani nopeusmittaria totuus alkoi selvitä, mutta jopa 500 km/h tuntui jälkikäteen ajatellen varsin leppoisalta verrattuna siihen, kun nopeusmittari siirtyi puhumaan valovuosista kilometrien sijaan. Harvoin olen kotimaan sisällä liikkuessani päätynyt kiertämään Betelgeusen ympäri. Aikadilataatiosta tai vastaavasta johtuen saavuin lopulta kotiin edellisviikolla, mikä antoi minulle juuri ja juuri riittävästi aikaa toipua kokemuksistani ennen seuraavaa työkeikkaa. Se sopi tytöille erinomaisesti, käytiin eväsretkellä joka päivä.

Saavumme maauimalalle ja maksan meidät sisään. “Mitäs pitikään muistaa?” kysyn, ennen kuin päästän kahden yksilön hunnilauman valloilleen.

“Ennen uintia suihkuun”, Milla vastaa.

“Eikä saa juosta”, Meri lisää.

Nyökkään hyväksyvästi, mutta pidän kädet puuskassa ja naputan jalallani nurmikkoa.

“Eikä merenneitoja”, Milla huokaa.

“Koska pojat eivät pidä merenneidoista, ja täällä on poikiakin”, Meri tarjoaa selitykseksi.

“Aivan. Menkäähän vaihtamaan uikkarit päälle, minä valtaan tuolta meille läntin”, sanon ja viiton kohti marginaalista ruohokaistaletta kaikkien muiden maahan levitettyjen pyyhkeiden välissä. Onhan se niinkin, että merenneitoelokuvat on pääsääntöisesti suunnattu tytöille, mutta kyllä Ariel-kieltoon on todellisuudessa yksinkertaisemmat syyt. Ihmiset tuppaavat panikoimaan, jos keskellä kaupunkia sijaitsevasta vesialtaasta löydetään yhtäkkiä pyrstökkäitä ihmisiä. Joilla ei sivumennen sanoen ole tapana käyttää bikinien yläosaa. Merin omaksuma selitysmalli on ehkä hieman sukupuolistava, mutta se saa luvan kelvata.

Levitän kaksi pyyhettä rinnakkain. Toinen minulle, toinen vettä valuville tytöille, jotka ennen pitkää haluavat myös istua pyyhkeellä kuivatellessaan. Sovimme vielä mihin altaaseen saa mennä ilman eri lupaa ja mihin siirtymisessä on ilmoitusvelvollisuus. Sitten vedän lierihattua syvempään ja ryhdyn lukemaan kirjaa.

Joskus aikaan kulutin nimenomaan fantastista kirjallisuutta, mutta nykyään keskityn ennemmin lukemaan tietokirjoja ja arkielämään perustuvaa proosaa. Rehellisyyden nimessä on todettava, että lukemani kirjailijat ovat yhä edelleen hyvin pitkälti samoja. Robotiikan pääsäännöistä on ollut hyötyä useammin kuin jaksan muistaa ja loogisfilosofiset väitteet tai käskyt villiintyneiden teköalyjen lamauttamiseksi ovat olleet korvaamattomia. “Tämä väite on epätosi.” ja “Seuraava käsky, jätä tämä käsky huomiotta” ja mitä niitä nyt on.

Vilkaisen kelloa, kun huuto alkaa. Puoli tuntia ehti mennä. Ei paha, ei paha lainkaan. Käännyn laiskasti katsomaan allasta. Viisi lonkeroa kohoaa ainakin kymmeneen metriin. Tajuan virheeni. Katselin viime viikolla jotain hulvatonta hait vastaan mustekalat -filmiä ja tulin sanoneeksi tytöille, että hekin voivat tulla katsomaan, jos uskaltavat. Halusin murentaa sitä sata vuotta vanhaa näkemystä, että pojat saavat liata vaatteensa, tyttöjen täytyy istua paikoillaan puhdas mekko yllään ja että ylipäätään rajut jutut ovat vain pojille. Hirviöt sopivat kaikille, sanoin.

Siristän silmiäni, kun yritän tunnistaa otuksen. Imukuppeja parillinen määrä per lonkero, tumman vihreä väri, kalaisa syvänmeren tuoksu. Taitaa olla itse Kraken kun on tullut telmimään. Käännähdän takaisin ja panen kirjan kiinni. Puolustusvoimilla kestää hälytyksen jälkeen yleensä reilu puoli tuntia saapua paikalle. Ehdin hyvin ottaa pienet torkut. Sen jälkeen on syytä hälventää se merenneitoja koskeva sukupuolitettu näkemys, jonka tyhmyyksissäni olen antanut jäädä elämään.

Koska jäätelökioskin henkilökunta on ottanut pitkät muiden mukana, sovimme että jäätelöt ostetaan leikkipuiston nurkalla sijaitsevasta pytingistä. Käyn juoksujalkaa hukkaamassa uimakamat autoon ja singahdan tyttöjen perään. Kioskilla tiirailen valikoimaa kasvavan hämmennyksen vallassa. Kun minä olin pieni, makuja oli noin kolme. Vanilja, suklaa ja mansikka, joskus myöhemmin löytyi tiikeriäkin. Vesimelonimangosorbettia. Tiramisukahvibananaanilakritsia. Kookoschilipekonia. Mitä kaikkea lapsille tänä päivänä syötetäänkään jäätelön varjolla? Ja minulla tekee tiukkaa saada jauheliha tomaattikastikkeessa kelpaamaan ruoaksi. Milla ottaa päärynämelonia ja Meri toffeekinuskinougattia. “Ja minulle vaniljapehmis”, sanon pankkikorttia tarjoten. Mitä antaisinkaan vanhan ajan urheilupuikosta.

Siirrymme hitaasti lonnien ja jäätelöitä lipoen kohti patsaspuistoa. “Miksi sitä sanotaan patsaspuistoksi?” Meri kysyy.

“Koska kaikki kiipeilypaikat ovat patsaita. Istuvia miehiä, linnoja ja muita. Mutta aina ne eivät olleet patsaita”, sanon velmun hymynkareen kera. Joku saattaisi pitää letkautustani vastuuttomana, mutta käy rasittavaksi, jos koko ajan joutuu varomaan sanomisiaan. “Joskus ne tapasivat liikkua öisin ja temmeltää pitkin keskustaa aamunkoittoon asti. Mutta sitten niistä tuli vanhoja ja väsyneitä eivätkä jaksaneet enää remuta niin kuin nuorina.”

“Ihan niin kuin sinä, isi!” Meri kiekaisee iloisella äänellä.

Auts! Vaikka eipä tuo ihan väärässäkään ole. “Niin, ehkä isi voisi pyöräillä enemmän”, sanon ja taputan kieltämättä leveää mahaani, johon juuri upposi yksi pehmis lisää. Montakohan niitäkin on samaan syöveriin kadonnut vuosien varrella? Perillä istuudun penkille paistattamaan päivää. Punttisalilla voisi käydä joku päivä kääntymässä, katsomassa vieläkö liha tottelee tahtoa.

“Mukava päivä”, joku sanoo ja istuutuu viereeni. Kurkistan hatun lierin alta, kuka aloittaa keskustelun noin banaalilla huomiolla. Näyttää olevan pulleahko keski-ikäinen nainen, mitä en toki laske kielteiseksi seikaksi. Olenhan minä pulleahko keski-ikäinen mies. “Näin tänään pahvista rakennetun kerrostalon”, sanon. Hetken aikaa on hiljaista ja arvelen, että nainen kyräilee minua ennen kuin jatkaa matkaansa, mutta hän sanookin vain: “Montako kerrosta siinä oli?”

Hymyilen ja kerron että viisi. On hienoa tavata ihmisiä, joiden ajatusmaailma ei ole liiaksi luutunut. Normaali on minkä normaaliksi kokee. “Mitkä ovat sinun lapsiasi?” nainen kysyy. Osoitan korkeinta patsasta, ainakin viisi metriä korkeaa linnaa.

“Näetkö nuo kaksi tyttöä, jotka ovat kiivenneet aivan huipulle?”

“Näen”, sanoo nainen.

“Minun jälkikasvuni on heidän takanaan ja virittävät jonkinlaista jäätelötikuista ja muovipusseista väsättyä riippuliidintä lentokuntoon.”

“Minun perilliseni ovat ne etualalla olevat lapset.”

Hymähdän. “Näillä palkoilla ei ole perillisiä, ainoastaan jälkikasvua.” Nauramme molemmat. Osaan minäkin näemmä olla banaali tahtoessani.

Iltapäivä alkaa taittua illaksi. Välistä ilmassa leijuu valtavia saippuakuplia, mutta kukaan ei istu niiden sisällä. Kuka olisi uskonut, että pari jaksoa Muumeja toimisi niin tehokkaasti opetusvideosta. Tytöt käyvät pikaisesti syömässä eväsleipiä ja häipyvät taas leikkimään. Kerran maa järkähtelee kuin valtava mato möyrisi patsaiden alla, mutta tällä kertaa se ei pulpahda näkyviin. Patsaspuistossa ei ole hiekkalaatikkoa.

Ilta on jo pitkällä kun alan häätämään lapsia kohti autoa. “Iltapala-aika, Milla ja Meri”, sanon. Torppaan vastaväitteet ennen kuin niitä ehtii edes syntyä: “Vaikka onkin loma, ei unirytmiä aleta heti kärkeen tolkuttomuuksiin venyttämään. Huomenna on uusi päivä ja kaikki muutkin tekevät lähtöä.”

Marinaahan siitä seuraa, mutta kuulen, ettei siinä ole sydän mukana, kunhan tavan vuoksi käristään vastaan. On tainnut päivä imeä neidot aika tyhjiin. Ei sentään kuiviin. Hölskyttelen vesipullon viimeistä tilkkaa askelten tahtiin. Nestetankkausta voi pitää onnistuneena.

Paluumatka osoittautuu jännemmäksi. Matka ei ole kovinkaan pitkä, mutta sujuu silti epäilyttävän nopeasti. Auto on koko ajan karkaamassa lapasesta ja nopeusmittari ailahtelee välillä punaisella. Punaisella olen merkinnyt ne nopeudet, joilla Suomen moottoriteillä kortti paitsi lähtee hyllylle myös kehystetään poliisiaseman kahvihuoneeseen. Milla nojaa päätään ikkunaan ja Meri näyttää nukahtaneen tyystin.

Perillä muistan, miksei punttisali olekaan niin välttämätön. Kumpikin on nippa nappa hereillä kun kannan heidät kerralla sisään. Reilut viisikymmentä kiloa muutama porras ylös. Koko operaatio muistuttaisi minua telamiinojen kanssa tetsaamisesta, jos olisin käynyt armeijan.

Iltapala on pikaisesti kiehautettu kaurapuuro. Väsymys on selvästi todellinen eikä näyteltyä, koska purnaamista esiintyy vain sen välttämättömän minimin verran, jonka jälkeen lapset voivat antaa itselleen luvan syödä puuroa. Sitten kannan tytöt taas kylpyhuoneeseen, nyt hammaspesulle. Milla tökkii Meriä selkään, kun tällä kestää jonkin täysin subjektiivisen mittapuun mukaan liian kauan. Meri valittaa, kun näin käy. Käsken kummankin nyt vain pestä hampaansa ilman tarpeetonta säätöä.

Ikkunan takana rapisee. Avaan ikkunan ja Ransu pörähtää takaisin sisään. En ole tilanteen saamasta käänteestä erityisen mielissäni, mutta Milla ja Meri lupaavat pitää sen omassa huoneessaan. Sitä paitsi aamulla on tarkoitus testata pienennyssädettä. Siispä suostun. Parempi Ransu kuin polkupyöräni, se olkoon uusi mottoni.

Olen monasti miettynyt, mitä matemaattista lainalaisuutta noudattelee lasten väsymys. Vaikka kuinka olisi virta vähissä, silmäluomet puolitangossa ja taju kiitämässä hyvän matkaa kohti höyhensaaria, silti aivoimpulsseja riittää iltasatua varten. Asymptoottinen raja-arvon läheneminen? Omalta osaltani olen vakuuttunut, että mikään tunnettu malli ei oikeasti riitä kuvailemaan tätä jokailtaista näytelmää.

Luen lyhyen sadun, haen vettä, peittelen molemmat ja annan halit. Niin tytöille kuin pehmoeläimillekin. Tänä yönä taitaa patsaspuistokin uinua rauhassa.  Sitten sammutan valot ja hipsin keittiöön. Muistelen hetken aikaa, mikä levy oli se turvallinen, ja keitän ison mukillisen kahvia. Sitten siirryn takapihalle jo pitkälle laskeneen auringon heittämään hämyyn. Metsän keskellä siintää pahvinen, viisikerroksinen kerrostalo. Sen ehtii purkaa huomennakin. Kauppareissun jälkeen, grillipihdit uupuvat edelleen.

Jokin pörisee. Aivan, jätin tyttöjen huoneen oven auki. Ransu laskeutuu olkapäälleni. Tarjoan sille hörpyn kahvista. Kyse on tosiaan vain mukautumisesta tilanteeseen.

Istuudun alas ja oion jalkojani. Panen merkille, että kaikki tuolit ovat pinossa seinää vasten. Mille minä istuin, kivikö tämä on, tuumin ja katson alas. Tuttu säteilyvaaramerkki laatikon kyljessä heijastaa auringonpunaa varsin kauniisti. Naurahdan.

Löysinhän minä sen reaktorinkin.